HARIBU YA ASUBUHI! (Huomenta, kuinka voit tänä aamuna)

 

On taas reilu viikko mennyt aika hektisissä tunnelmissa, joten emme ole kerinneet kirjoittelemaan. Työharjoittelu alkoi viikko sitten maanantaina Saint Clairen orpokodissa, ja samassa paikassa toimii myös Sain Theresan Montessorikoulu. Meidät otti vastaan ihka oikea nunna, joka ilmoitti kohteliaasti, että koska Veera on myös hoitaja, hän menee orpokotiin hoitamaan vauvoja (kaikki muut ovat koulussa), siivoamaan ja tekemään ruokaa. Juho voi mennä kouluun opettamaan ja auttamaan opettajaa – ihan mitä tahansa vain haluaa.

 

Siinä sitten Veera kohteliaasti vastusti tällaista järjestelyä, johon nunna sanoi, että: ”Voit sinäkin välillä luokissa olla, kun muilta puuhilta kerkiät.” :) No hyvin nopeasti selvisi, ettei täällä ole sellaista kuin ammattikoulupohjainen lähihoitaja, vaan kaikki ovat yliopiston käyneitä hoitajia, joiden koulutus kestää kuusi vuotta. Voitte uskoa, miten pettynyt hoitaja oli, kun huomasi ettei Veera tiedä HIV-lääkkeistä mitään, eikä voi niitä siis jakaa (kieltäydyin kohteliaasti, kunnes ensin yritin selittää mikä hoitaja oikeestaan olen.). Päivämme menee nyt siis niin, että kun kaheksalta alkaa työt, Juho menee luokkiin ja Veera aloittaa vauvalassa rasvaamalla ja syöttämällä neljää vauvaa ja siirtyy siitä sujuvasti luokkiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. :)

 

Työt alkavat siis kahdeksalta, ja päivämme loppuu klo 15.30. Välillä 12.00 – 14.00 meillä on tauko, koska lapset syövät ensin ja menevät sitten nukkumaan, kunnes koulu taas jatkuu. Lapset ovat kahdesta vuodesta kuuteen vuoteen ja luokkia on kolme: baby class, middle class ja top class. Ilmeiseti kyse on vähän niin kuin päiväkodista, mutta suomalaisen mielestä koulusta, koska tuolla ei paljon leikitä. Opetus on muutenkin kivikaudelta, mielikuvitusta ei paljon käytetä hyväksi, opetus tapahtuu englanniksi (vaikka pienimmät eivät ymmärrä siitä mitään) ja kaikki perustuu toistoon.

 

Lapset ovat ihania. Likaisia mutta ihania. Vaatteet ovat aina ihan likaiset työpäivän jälkeen, koska pidämme heitä sylissä ja paijaamme. He ovat Todella rakkauden nälkäisiä. Kaksi ensimmäistä päivää he vain roikkuivat meissä kiinni, repivät vaatteista, koskettelivat, tutki korvat ja tukan ja taskut ja ihmettelivät meidän verisuonia. Luomemme ovat heille suklaata. Yksi poika yritti ottaa Veeran ihon pois rapsuttamalla. Juhosta he eivät olleet aluksi varmoja, onko hän tyttö vai poika, asia piti tarkistaa Veeralta. :)

 

Viikonloppuna kävimme etsimässä Virtahepoja, mutta valitettavasti emme nähneet yhtään. Lauantaina teimme päiväreissun Kakamekan sademetsään, joka oli kyllä aivan käsittämätön. Ihana! Mikään kuva tai sanat ei voi kuvata sitä, se pitää kokea itse. Joka puolella on vihreän eri sävyjä, puut ovat isoja kuin pilvenpiirtäjät, joka puolella lentää toistaan kauniimpia ja isompia perhosia ja lintuja ja apinat hyppivät oksilla. Kävelimme ensin pari tuntia. Pidimme välissä tauon jolloin söimme erikoiset eväät. Juusto ja makkaravoileipää (päivän lämmenneitä, ja lihaa ei voi sanoa täällä kauhean hyväksi, ainakaan aina), kananmunia joihin juuttui kuoret kiinni, kanaa, joka oli Juholla ihan raaka ja siksi kukaan muu ei syönyt, ja banaani ja kaksi makkaraa. Seuraavaksi lähdimme vanhan tulivuoren huipulle kiiveten ja kävimme lepakkoluolassa, josta Veera ei sitten tykännytkään sisälle päästyään. Juho oli ihan fiiliksissä, vaikkakin pelkää hämiksiä ja inhoaa lepakoita. :)

 

Tällasta tällä kertaa,

 

Veera ja Juho